Muistan melko tarkkaan sen hetken, kun tajusin, että unelmamme onkin saavutettavissa. Muistan, että aurinko paistoi ja oli lämmin. Loppukevät. Muistan sen huikean tunteen, joka minut täytti. Se olisi mahdollista!
. . .
Olemme asuneet maalla yli 20 vuotta. Kesällä se on ihanaa – takaovesta pääsee suoraan omalle pihalle, linnut laulavat ja kukat kukkivat. Mutta talvella on toista. Aina on pimeää, kaikki on kaukana, ja sinne kauas pitää ajaa pimeitä ja liukkaita teitä.
Niin se on mennyt jo kymmenkunta vuotta. Talvella haluan kiivaasti muuttaa kaupunkiin. Heti, kun lapset ovat muuttaneet omilleen, muutamme mekin. Sitten tulee taas ihana kesä, eikä minua kiinnosta yhtään elokuvat, kahvilat, ulkona syöminen, teatterit tai museot. Haluan olla omalla pihalla ja tonkia kukkapenkkejä. Ja koko ajan ahdistaa se ajatus, että on pakko valita jompi kumpi.
Sitten tuli se loppukevään päivä, kun oivalsin, että ei tarvitse valita. Mehän asumme juuri sen verran syrjässä, että täällä on mökit varmasti ihan halpoja. Ja jos olen tähän saakka käynyt täältä asti töissä päivittäin, niin hyvin voisin mökiltäkin käydä. Ja talvet voitaisiin asua sitten kaupungissa. Me voidaan saada molemmat!
No, ihan näin yksinkertaista se ei ollut. Tuosta hetkestä on nyt n. viisi vuotta, ja olemme siitä lähtien etsineet mökkiä. Ihan halpoja ne eivät todellakaan olleet, eikä niitä sitä paitsi ollut edes tarjolla. Emme millään olisi halunneet muuttaa toiselle paikkakunnalle, jättää ystäväpiiriä ja aloittaa täysin alusta. Vähitellen totuimme siihenkin ajatukseen, ja laajensimme etsintöjämme naapurikuntien puolelle.
Ja sitten, yhtäkkiä pieni tupa löytyi 1,5 kilometrin päästä nykyisestä kodista. Emme aikailleet yhtään, kaupat tehtiin reilun viikon päästä ensikäynnistä.
Tästä alkaa tämä tarina, punaisen tuvan kunnostusprojekti ja englantilaisen puutarhan rakentaminen.